keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Jouduin jättämään harrastukseni   

Aloitettuani musiikkiopiston 12-vuotiaana olin innoissani ja halusin harjoitella koko ajan. Se oli silloin helppoa, koska koulu ei vienyt aikaa vapaa-ajasta juuri yhtään. Minusta tulisi lahjakas klarinetin soittaja! Mitä pidemmälle etenin soitoissani, sitä enemmän opettajani alkoi vaatia harjoittelua. Yleensä hän tokaisi minulle soittotunnin päätteeksi: ”Jos haluat tulla ammattilaiseksi, sinun tulee harjoitella päivittäin yksi-kaksi tuntia, jotta kehittyisit tarpeeksi.” Pikkuhiljaa ajatukseni alkoivat muuttua negatiivisemmaksi ja aloin stressaantua, sillä aika ei tulisi millään riittämään koulun ohessa.
Opettajani ei ymmärtänyt minua! Vaikka hän kehui joka kerta soittotunnilla, hän myös keksi aina jotain parantamisen varaa. Mikään ei riittänyt! Olin hänen mielestään lahjakas, tuleva ammattilainen, mutta samalla oppilas, joka ei harjoitellut tarpeeksi. Eikö musiikkiopistossa voinut soittaa harrastuksen merkeissä? Pitikö kaikista oppilaista tulla ammattilaisia? Oliko tärkeintä menestyä, saada hyviä arvosanoja tutkinnoista ja soittaa konserteissa kauniita, pitkiä ja kuuluisia kappaleita ammattimaisesti? Koin musiikkiopiston olevan toinen koulu.
Sen lisäksi, että kävin soittotunneilla, piti osallistua orkesteriin ja teoriaopetukseen. Viikko täyttyi jo pelkästään harrastuksesta, ja seuraavaksi ongelmana oli, miten ehtisin opiskella kouluasioita ja menestyä koulussa tavoitteeni mukaan. Kumman laitan tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi?
Opettajallani oli ongelmaani vastaus, joka ei miellyttänyt minua : ” Musiikkiopiston oppilaana tulisi harjoitella säännöllisesti ja osallistua pakollisiin toimintoihin, vaikka tuntuisi, ettei aikaa jää muuhun. Muuten ei menesty.”
Ymmärsin kyllä, että opettajat halusivat ajatella oppilaidensa parasta, mutta siltikin minua ärsytti kamalasti. Teinkö kaikista asioista itselleni ongelman? Miten muilla oli aikaa, mutta minulla ei? Ajattelin, että ehkä muilla oli helpompaa, koska he asuivat Ylivieskassa, mutta minä en. Piti siis varata aikaa matkoihin, mikä taas vähensi vapaa-aikaani. Koin sen hankalaksi.
Keksin ongelmaani ratkaisun: opettelisin soittoläksyjäni joka päivä vähän aikaa läksyjeni teon välissä. Silloin käyttäisin aikani hyödyksi ja saisin muutakin ajateltavaa kuin koulutehtävät. Tämä toimi hetken aikaa. Olin taas iloinen ja jaksoin pitkien koulupäivien jälkeen mennä vielä illaksi soittotunneilla tai orkesteriin hyvillä mielin.
Loppujen lopuksi motivaationi romahti. Haaveilin salaa, että lopettaisin koko harrastuksen. Onko siinä mitään järkeä, kun harrastuksesta aiheutuu enemmän päänvaivaa kuin iloa? Tein päätökseni ja lopetin musiikkiopistossa käymiseni kokonaan. Koin kylläkin olevani saamaton ihminen.
Arvostan suuresti ihmisiä, jotka ovat musiikkiopistossa ja menestyvät. Minun kohdallani musiikkiopistossa käyminen ei vain onnistunut. Koen siltikin sen antavan minulle paljon, enkä kadu, että olen joskus hakenut ja päässyt musiikkiopistoon. Päinvastoin.


                                             M.H



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Blogissa julkaistaan tarkastetut, asialliset kommentit.